3. Kyōto Day (日本2018年６月１日-１７日)

Kyōto reissu alkoi hienosti meidän ollessa myöhässä vähäsen tapaamisesta, kun ei tajuttu ottaa nopeampaa junaa ja hitaasti livuttiin eteenpäin joka pysäkillä pysähtyvällä junalla. Ei sen puoleen etten tykkäisi matkustella hitaasti, mutta meillä oli aikataulua. Päätettiin mennä ensimmäisenä syömään kun osalla meistä oli nälkä aamupalan skippaamisen takia, mur. Suunnitelma osoittautui sekä hyväksi että myös todella huonoksi ideaksi. Hyväksi, sillä lähtiessämme, ovella oli puolet pidempi jonotusjono, ja huonoksi, koska seuraavaksi vuorossa oli kimonon pukeminen ja aloin voida todella huonosti.

Ennen kun mentiin syömään, kuljettiin tästä ohi ja mietittiin kuinka hyvin paikka sopisi hääpaikaksi. Ruokailun jälkeen sitten tultiin saman pakan kautta asemalle ja kas siellä olikin pienen länsimaalaisen hääseremonian loppu meneillään. Oli siis pakko napata kuva.

Kimonojen pukemisen aikana mulle tosiaan iski nolosti todella huono olo. Kun vielä hetkeä aiemmin jutustelin obia sitomassa olleen vanhemman naisen kanssa mukavia Suomesta ja japaninopiskelusta niin pian pelkäsin pyörtyväni yhtäkkiä tulleen pahan olon vuoksi, mutten uskaltanut sanoa mitään. Yritin varovasti sanoa henkilökunnalle asiasta, mutta he ignoorasivat sen ensin täysin "later" ja jatkoivat sitten pukemista ja tukan laittoa. Sinnittelin vielä siihen asti, että pääsin sanomaan Miksulle, että nyt on tosi hätä. Meille vielä aiemmin kerrottiin, että vessakäynti olisi mielellään ei ei ja heti, kun sain kimonon päälleni, niin oli aivan pakko päästä ja hävetti aivan hirvittävästi. Vasta useamman kerran sanottuani tajuttiin, että oli hätä, mutta asian kiirreellisyys käsitettiin väärin... ja minut vietiin löysäämään obia, koska ilmeisesti sen tiukkuuden takia moni alkaa voimaan pahoin. Mutta kun se ei auttanut niin pääsin vihdoin käymään veskissä ja olo oli parempi hetken ajan. 

Nuo paniikinsekaiset minuutit olivat yksiä noloimpia kokemuksiani ikinä ja kun en halunnut missään nimessä olla se röyhkeä asiakas ja yritin silmissä sumenemiseen asti käyttäytyä, kuin mitään ei olisi vialla.Onneksi Marika oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Vähän tiesin, että paha olo oli nololle päivälleni vasta alkua. 

Kimonojen pukemisen jälkeen suunnattiin Kiyomizuderalle (清水寺) bussilla ja kävellen. Ostettiin koko päivän voimassa oleva bussilippu, jota kerkesimme lopulta käyttää vain kerran. Bussissa joku turisti oli meistä häkeltynyt ja pyysi luvan räpsiä kuvia. Tuntui ihan hassulta, että meissä oli niin paljon nähtävää, vaikka tietenkin kimonoilla oli osansa asiaan ^^

Harmi että näinkin hienona päivänä, kun sain pitkään haaveilemani kimonon päälleni, voin huonosti. Yritin parhaani mukaan nauttia päivästä ja otettiin hienoja kuvia, joissa ei suurimmassa osassa näy, kuinka kuollut oikeasti olin.

Tässä kun otettiin kuvia ja oltiin jo jatkamassa matkaa, niin joukko koululaisia otti meidät kohteekseen. Jäin hetkeksi jälkeen niin havahduin ihan vierestä kuuluvaan epävarmaan excuse me :seen. Viitoin muutkin takaisin ja keskusteltiin hetki näiden koululaisten englannintunnin haastattelutehtävän parissa. Huvittavaa oli se kuinka vaikeaa meidän oli suomalaisina puhua yhtäkkiä englantia japanin sijaan. Varsinkin jos nämä lapsoset eivät heti ymmärtäneet mitä me sanottiin, kun ei ollut sellaista aksenttia niin kuin japanilaisilla. Helpotti, että osattiin käydä loppukeskustelut japaniksi niin näitä ei jännittänyt puhua enää niiiiin paljon. Lopuksi he pyysivät lupaa ottaa kuva yhdessä ja kyllä se meille sopi. Otettiin sitten samalla meidänkin kameralla, tai siis Marika otti. Hyvästeltiin ja ryhmä vilkutti vielä opettajansa kanssa yhdessä kun käveltiin eteenpäin. Oli ne kyllä suloisia! 

Näin. Ja loppuillasta ei olekkaan enää mitään kuva sen mainitsemani pahan olon vuoksi. Istuskeltiin paljon, sillä se vähän helpotti mun tukalaa oloa. Ei kuitenkaan riittämiin, sillä vielä temppelin alueella oksensin hiljaisempaan nurkkaan. Alkoi tuntua siltä, etten voinut enää estää sitä niin juoksin pois ihmisten läheltä ja varoin kimonoa koska, sitä en ikinä halua sotkea ja hävetä koko ikääni sellaista. Ei keretty käymään kuin tällä yhdellä temppeillä ja mentiin vielä taksilla palauttamaan kimonot. En meinannut aluksi suostua siihen, mutta pakko se oli myöntää etten vieläkään voinut aamua paremmin. Tuntui tosi pahalta, että pilasin olollani päivän suunnitelmat. Marika oli vielä maksanutkin kaiken kimonoista ja liput näkötorniin, jotka jäivät vielä tältä päivältä käyttämättä. 

Suunniteltiin että mentäisiin käymään tornissa, kun saatiin kimonot palautettua ja oletettiin että mun vointi paranisi. Tietenkään näin paljon ei kannattanut toivoa, kun oksensin uudelleen pussiin lähellä asemaa ja se tarkoitti että nyt kotiin. Saatiin liput torniin, että voitaisiin tulla uudestaan. Marika jäi poikaystävänsä kanssa vielä Kyōtoon ennen paluuta ja hyvästeltiin lahjusten kanssa. Tunsin kyllä jääväni hirmu isoon kiitosvelkaan ja korjasin sen toisella näkemiskerralla vähän hienommin lahjuksin~

Paluumatka meni suhteellisen hyvin enkä enää oksennellut vaikka välillä oli sellainen olo. Paha olo jatkui vielä seuraavaan päivään asti. En vieläkään ole varma mistä se johtui. Ennen kimonon pukemista syödystä ruuasta, kuumuudesta, nestehukasta vai auringonpistoksesta? Ehkä kaikista yhtä aikaa. Nolo mutta ikimuistoinen ja kiva päivä. Ainakaan en kerennyt liikaa murehtimaan liian pieniä geta-kenkiä, koska japanilaisten naisten kengänkoot ovat liian pieniä mun länsimaalais jaloille. Miesten kengät taas liian isoja....koita nyt sitten.